Sukututkimus on nimensä mukaisesti sukulaisuuteen liittyvää tutkimusta. Se on virallinen tieteenhaara, genealogia, jota voidaan harjoittaa eri tasoilla. Osalle genealogia on ammatti, toisille se on rakas harrastus. Sukututkimuksen innokkaimmat harrastajat ovat perustaneet sukututkimusyhdistyksiä, jotka tekevät jäsenistön välistä yhteistyötä sukulaisuussuhteiden selvittelyssä.

Arkistolähteisiin perustuva sukututkimus

Sukututkimuksen toinen haara perustaa tutkimuksensa arkistolähteisiin eli Suomessa pääasiassa kirkonkirjoihin. Tällaisen kirjattuun tietoon perustuvan sukututkimuksen tarkoituksena on selvitellä ihmisten välisiä sukulaisuussuhteita. Tuloksena on yleensä kirjalliseen muotoon tuotettu sukututkimus, josta saatetaan painaa kirjojakin. Tutkimus koostuu sukupuusta, josta sukulaisuussuhteet selviävät sukukirjojen tai -taulujen avulla. Sukutauluun kirjataan yleensä syntymä- ja kuolinajat, vanhemmat, aikaisempi sukunimi (omaa sukua) ja lapset / sisarukset. Laajemmissa sukututkimuksissa lopusta löytyy aakkosellinen hakemisto, josta voidaan hakea sukutaulua tai -kirjaa tietystä henkilöstä.

Suomessa kirkonkirjat ovat verrattain tarkkoja. Ne ovat myös julkisesti kaikkien saatavilla Internetissä Hiski-nimisessä tietokannassa. Tästä tietokannasta näkyy tiedot 1900-luvun alkupuolelle. Sitä uudempia kirkonkirjoja voi tarkastella seurakuntien kirkkoherranvirastoissa. Yli 40 vuotta vanhat kirkonkirjat siirretään maakunta-arkistoon. Näin ollen kirkonkirjoihin pääsee käsiksi kolmessa paikassa: Internetissä, paikallisten seurakuntien kirkkoherranvirastossa sekä maakunta-arkistossa.

Kirkonkirjoihin kirjataan seurakunnan jäsenten syntymät, kuolemat, ripille pääsy, avioliitot ja lapset. Jos henkilö ei ole kuulunut kirkkoon, hänen tietonsa on merkitty siviilirekisteriin. Väestörekisterin pito on pitkään ollut evankelisluterilaisen seurakunnan tehtävä, mutta tehtävä on siirretty 1999 valtiolle. Nykyisin valtio pitää kirjaa kaikista kansalaisista, ja kirkko vielä erikseen omista jäsenistään.

Virallisten rekistereiden lisäksi tietoa sukututkimukseen voi etsiä erinäisistä lähteistä. Maakunta-arkistoja on Suomessa 7 ja ne ovat kaikki mielenkiintoisia paikkoja sukututkijalle. Lisäksi Suomessa toimi Kansallisarkisto. Näihin arkistoihin on kerätty merkittäviä alueellisia historiatietoja ja esimerkiksi kirkonkirjat, vanhoja sanomalehtiä yms. Hautakivet, vanhat lehdet, Suomen maatilat -kirja ja siirtolaisrekisterit ovat myös sukututkijoiden lähteinä.

Geneettinen sukututkimus

Sukututkimusta voidaan suorittaa myös DNA:n perusteella ja tällöin tieteenhaaraa kutsutaan geneettiseksi sukututkimukseksi. Geneettisen sukututkimuksen avulla pystytään selvittämään henkilöiden välisiä sukulaisuussuhteita. Geneettinen genealogia yhdistää rekistereihin ja suulliseen tietoon perustuvaan sukututkimukseen tieteellisen elementin. DNA tutkimuksen avulla pystytään todistamaan arvailuja sukulaisuudesta ja ihmisten välisistä suhteista.

Geneettisen sukututkimuksen kautta voidaan kuitenkin selvittää laajempaakin sukulaisuutta, kuin vain kahden ihmisen keskinäistä sukulaisuussuhdetta. DNA-pohjaisella sukututkimuksella voidaan selvittää yksilön etnistä taustaa, jonkin suvun äiti- tai isälinjaa (eli kantaisään ja -äitiin jatkuvaa sukupuuta) ja jopa kansojen muuttoliikettä ja kansalaisuuksien etnistä perimää.

Sukututkimusyhdistykset auttavat tiedonlähteiden äärelle

Sukututkimuksen harrastajat ovat perustaneet sukututkimusyhdistyksiä, joiden tarkoituksena on jakaa tietoa jäsenien kesken. Sukututkimusseuroja on esimerkiksi maakunnallisesti eri puolilla Suomea. On esimerkiksi Imatran seudun sukututkijat, Haaparanda-Tornio -seudun sukututkijat, Akaan sukututkijat ja Eteläpohjalaiset juuret -sukututkimusyhdistys. Edellä kuvatut ovat vain esimerkkejä ja Internetistä löytyy helposti tietoa oman lähialueen tai suvun kotialueen sukututkimusseuroista.

Sukututkimusseurat tarjoavat jäsenilleen ainakin vertaistukea ja alueen suullisessa muodossa olevaa historiaa. Seuran jäsenet ovat yleensä liikkeellä vapaaehtoisvoimin, joten mitään suuria tapahtumia ei järjestetä. Joskus saatetaan pitää yhteisiä koulutusiltoja tai muita sukututkimukseen liittyviä luentoja, mutta sukututkimusseurasta saatava apu on yleensä painottunut paikallisen tiedon välitykseen. Tästä syystä aloittelevan sukututkijan kannattaa olla yhteydessä joko oman alueensa sukututkimusseuraan tai vaihtoehtoisesti sen alueen tai kaupungin sukututkimusseuraan, josta oma suku on kotoisin.

Sukututkimusseurojen arvokkain sisältö on suullisen perimätiedon kerääminen ja tallentaminen – ainakin muistiin, mutta varmasti osaa tiedoista on kerätty myös kirjalliseen muotoon. Jotkin sukuseurat ovat tosin julkaisseet myös sukututkimuksia painetussa versioissa ja auttaneet jäseniään eteenpäin tällä tapaa. Toimintaan kannatta pyrkiä osallistumaan aktiivisesti, sillä silloin saa eniten irti erityisesti suullisesta perimätiedosta.